Miksi kirjesalaisuus on keksitty?

Kirjesalaisuus on useimmissa Euroopan maissa voimassa oleva perusoikeus. Vastaava salaisuus koskee usein myös erilaisia sähköisen viestinnän muotoja. Suomessa kirjesalaisuus pohjautuu perustuslain yksityiselämän suojaa
käsittelevään 10. pykälään, jonka mukaan kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton.

Perustuslaillisten oikeuksien käsite on syntynyt 1700-luvulla, jolloin Euroopassa vaikutti uusi aatevirtaus nimeltä valistus. Tuolloin vallitsi ensi kertaa käsitys, että oma vuosisata oli edellistä kehittyneempi ja että järjen johtamina voitiin odottaa yhä valoisampaa tulevaisuutta.

Merkittäviä valistusaatteiden seurauksia olivat mm. hallinnon kehittyminen vallanjaon periaatteiden pohjalta, yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden lisääntyminen, kansansivistyksen leviäminen, kidutuksen poistaminen ja
sananvapauden laajeneminen.

Kirjesalaisuus voidaan katsoa yhdeksi sananvapauden alalajiksi. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.

***

Kun lainsäädännöllä puututaan perusoikeuksiin, usein toistettu lause kuuluu: "kunnon kansalaisilla ei ole mitään pelättävää". Väite on totta lukuunottamatta tilannetta jossa ihmisiä yritetään hallita sellaisten
ominaisuuksien perusteella, joihin tämä ei voi itse vaikuttaa. Mutta määritelläänpä kunnon kansalainen.

"Kunnon kansalaisella" on mielestäni kaksi ominaisuutta: ensinnäkin tämän perustelu kaikille teoille on "noudatin vain ohjeita" ja toiseksi tällä "ei ole mitään salattavaa." Kerron nyt, miksi suhtaudun lainausmerkeissä esitettyihin sanoihin niiden todellisen merkityksen vastaisesti eli ironisesti.

Henkilö, joka "noudattaa vain ohjeita" ei mieti tekojensa arvoja, moraalia tai eettisyyttä. Henkilö, jolla "ei ole mitään salattavaa" on taas äärimmäisen epäluotettava ja täten kelpaamaton mihinkään luottamustoimeen.

Politiikka taas on luonteeltaan ennen kaikkea erilaisten arvomaailmojen yhteensovittamista. Politiikassa toimivien täytyy lisäksi nauttia jonkinlaista luottamusta äänestäjien ja muiden toimijoiden taholta. Myös salailua esiintyy
runsaasti.

Tästä seuraa, että on mahdotonta olla yhtä aikaa "kunnon kansalainen" ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Eli aina kun perusoikeuksiin puututaan, pelättävää on ainoastaan niillä, jotka miettivät tekojensa moraalia ja yrittävät vaikuttaa yhteisiin asioihin.

***

Laki sähköisen viestinnän tietosuojasta tulee pian eduskuntakäsittelyyn. Lakiehdotus on epäilemättä tekijöidensä mielestä hyvin kirjoitettu, mutta ongelma on että harva jaksaa lukea tai ymmärtää sen sisältöä. Siispä lakia
joudutaan perustelemaan sen signaalivaikutuksilla. On siis paikallaan pohtia, millainen signaali tällä lailla annettaisiin.

Itse näen hyvänä signaalina sen, että lain voimaantultua 60-100 huippuyrityksen tuotekehitysinsinöörit ehkä ymmärtäisivät että teollisuusvakoilu ei ole kiva juttu. Huonona signaalina näen taas sen, että internetin käyttäjien suuri enemmistö olettaisi sähköisen viestinnän urkinnan olevan uusi jokamiehenoikeus.

Pelkään pahoin, että uuden tietosuojalain väärinkäytön todennäköisimpiä uhreja olisivat poliitikot. Kuten eräs nimimerkki Suomi24-keskustelupalstalla sanoo: "Kaikki it palvelut joita kansanedustajat ja hallitus käyttää on
saatettava julkisiksi tämän lain pohjalta. Mikähän lehti palkkaa toimittajan näitä seuraamaan. Olemmehan työnantajia näille virkamiehille."

Jos lain tulkitaan koskevan yhteisötilaajia, niin tulisiko eduskunta.fi- sähköpostipalvelun ylläpidon epäillä väärinkäytöstä jos kansanedustaja vastaanottaa sähköpostia vaikka joltakin tunnetulta liikemieheltä jostakin
kehittyvästä maakunnasta?

Kirjoitin äskeisen tuodakseni esiin sähköisen valvonnan suurimman vian: sen, että ihmisten motiiveista tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä äärimmäisen pienen tietomäärän perusteella lähtöoletuksena väärinkäytös.

Se, mikä nähdään vartijoiden taholta uhkana yhteiskunnalle voi vaihdella paljon poliittisten suhdanteiden muuttuessa. Puoluekannasta riippumatta, juuri politiikassa mukana olevat ovat niitä, joiden tulisi erilaisien sähköisten valvontajärjestelmien ja tietokantojen kanssa olla erityisen tarkkana.

Usein toistettu lause Euroopan Unionista kuuluu: "Jos EU hajoaa, niin se hajoaa lillukanvarsiin." Määrittelisin sanan lillukanvarsi seuraavasti: EU:n puuttuminen ensi silmäykseltä mitättömältä tuntuvaan asiaan, jolla kuitenkin on toteutuessaan arvaamattoman suuri merkitys kansalaisille.

Suhtaudun Euroopan Unioniin myönteisesti ja mielestäni Suomen jäsenyys siinä tuo mukanaan paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Mutta jokin aika sitten EU-komissiolta tuli valitettavasti direktiiviehdotus, josta on vaarassa kehittyä pieni lillukanvarsi ja johon tässä kirjoituksessa haluan vaikuttaa. Tarkoitan direktiiviä, joka kieltäisi asteittain hehkulamppujen valmistuksen ja myynnin EU-alueella.

***

Kannatan energiansäästölamppujen käyttöä kaikkialla, missä niillä saavutetaan todellista energiansäästöä. Mutta hehkulampuillakin on paikkansa esimerkiksi kellareissa, saunoissa ja kirkkaussäätimen kanssa käytettäessä. Ne myös syttyvät nopeammin ja tuottavat miellyttävämmän valon. Energiansäästön arvioinnissa pelkkä lamppujen teholukemiin katsominen ei riitä, myös lämmityshyöty ja elinkaarikustannukset pitäisi arvioida muistaen että energiansäästölamput ovat ongelmajätettä. Epäilen vahvasti direktiivin perusteena käytettyjä laskelmia.

Mutta sivuutetaan tässä pohdinta eri valaisintekniikoiden paremmuudesta ja noustaan tarkastelemaan hehkulamppuasiaa arvo-, kulttuuri- ja mielikuvatasolla. Poliittisessa vaikuttamisessa kun on vaikea saavuttaa tuloksia numeroihin, fysiikan lakeihin tai muihin niin kutsuttuihin järkiargumentteihin vetoamalla.

Luonnonsuojelu on selvästikin tärkein arvo, jolla hehkulamppudirektiiviä voidaan puolustaa. Mutta kuinka pitkälle luonnonsuojelun nimissä voidaan mennä?
Tätä direktiiviä säädettäessä kun voidaan ajatella oltavan tekemisissä muidenkin arvojen kanssa. Tässä hehkulamppujen innokkaimmille kieltäjille muutama kysymys pohdittavaksi:

-Mitä jos arkkitehti on suunnitellut jonkin tilan valaistavaksi nimenomaan hehkulampuilla?
-Mitä jos valaisimen suunnittelija on määritellyt sen ainoaksi oikeaksi valonlähteeksi hehkulampun?
-Miten pitäisi suhtautua taideteokseen, joka sisältää hehkulamppuja?

Esitänkin nyt sellaisen kärjistyksen, että hehkulamppudirektiivin sisältö voisi yhta hyvin kuulua "EU kieltää kynttilät."

***

Ärsyttävintä tässä direktiivissä onkin sen ehdoton kieltolinja. Hienovarainen ohjaaminen taloudellisilla porkkanoilla toisi kaikkien kannalta paljon paremman lopputuloksen. Mitä vikaa olisi hehkulampuille asetettavassa haittaverossa?

EU:n lainsäädäntövalmistelu tapahtuu komissiossa, joka laatii kaikki uutta EU- lainsäädäntöä koskevat ehdotukset, jotka toimitetaan parlamentille ja neuvostolle. EU:ssa on käytössä yhteispäätösmenettely, eli lakiehdotuksen läpimeno vaatii komission, parlamentin ja neuvoston hyväksynnän. Hehkulamppudirektiivi tulee EU-parlamentin käsittelyyn maaliskuussa, eli sen läpimenoon ehtii vielä hyvin vaikuttaa!

Euroopan komission omien periaatteiden mukaan "ehdotuksilla on pyrittävä puolustamaan unionin ja sen kansalaisten etuja, ei tiettyjen maiden tai toimialojen etuja." Käytännössä ei taideta toimia täysin idealistisesti:
Komission kabinetin suomalaisjäsen sanoo Nykypäivän (No3/2009) haastattelussa että "Monet direktiiveistä ovat syntyneet teollisuuden tai jäsenmaiden omasta halusta."

***

Hehkulamppudirektiivin taustojen selvittäminen olisi mainio tehtävä toimittajille. Oikean median havahtumista odotellessa harrastin hieman tutkivaa kansalaisjournalismia, eli syötin Googleen sanat "eu hehkulamppu" ja surffasin internetissä noin 10 minuuttia. Seuraavassa pari valittua näkökulmaa aiheeseen.

Heti ensimmäiseltä hakusivulta päädyin tunnetun valaisinvalmistajan sivuille, jossa EU-komission ehdotuksesta oli runsaasti tietoa. Näin yritys kertoo itsestään:

"[Yritys X] on osa [Yritystä Y] ja yksi maailman johtavista lamppuvalmistajista. [Yritys X:n] myynti maailmanlaajuisesti päättyneellä tilikaudella 30.9.2008 oli yhteensä 4,6 miljardia euroa, josta 88 prosenttia tuli Saksan ulkopuolelta. [Yritys X] on huipputeknologiayritys valaisinteollisuudessa. Yli 60 prosenttia myynnistä koostuu energiatehokkaiden tuotteiden myynnistä."

Toinen kiinnostava löytö oli eräs blogimerkintä puolentoista vuoden takaa:

"Viikko sitten [Ympäristöjärjestö X] järjesti näyttävän tempauksen Berliinissä Brandenburgin portin edustalla. 10 000  energiasyöppöä hehkulamppua pantiin pirstaleiksi EU ja G8 maiden ministerien Berliinin kokouksen "kunniaksi" [...]
Lamppujen särkeminen oli samalla [Ympäristöjärjestö X:n] uuden energian säästökampajan avaustapahtuma. Järjestö vaatii hehkulamppujen käytön välitöntä kieltoa."

Tempauksesta luettuani en voinut olla nauramatta. Mutta vakavoiduttuani päätin, että hamstraan varmuuden vuoksi kulttuuritekona pienen varaston 100 watin hehkulamppuja.

Kuten jo muutama vuosi sitten Jussi Pajunen totesi niin myös mielestäni Helsingin seudulle tulisi saada huomattavasti vapaammat aukioloajat. Jos siis valtiovalta ei halua poistaa rajoituksia koko Suomen alueelta niin tämä voitaisiin toteuttaa poikkeuslailla vaikka sitten täällä pääkaupunkiseudulla. Itse asiassa rajoitusten lieventäminen ei ole mielestäni ratkaisu, ne tulisi poistaa kokonaan.

Helsinki on Suomen suurin turistikohde. Täällä käy turisteja, joille tulee voida tarjota mahdollisuus ostoksiin. Turisteilla jotka Helsingissä käyvät on monesti hyvinkin paljon rahaa, jota he ovat halukkaita jättämään rakkaaseen Helsinkiimme. Nämä rahat helsinkiläiset yritykset tarvitsevat. Lisää rahaa helsinkiläisille yrityksille tarkoittaa uusia työpaikkoja helsinkiläisille sekä enemmän verorahoja Helsingin kaupungille.

Turistien lisäksi myös ihan normaalit helsinkiläiset ovat halukkaita tekemään ostoksensa silloin kuin heille se parhaiten sopii. Helsingissä on paljon asukkaita, joille ns. kristilliset aukioloajat eivät työn tai muiden syiden takia ole sopivia. Heillä on myös oikeus ja tarve ostoksien tekoon. Palvelevatko esim. nykyiset aukioloajat kuinka hyvin vuorotyöntekijöitä? Tuskinpa.

Minä kolmekymppisenä citysinkkuna haluan mennä ostoksille silloin kuin se minulle parhaiten sopii. Samoin ajattelee tuhannet muut helsinkiläiset.

Kaupat ovat vain yksi osa-alue turhista rajoituksista joita valtiovalta, ilmeisesti kristillisiin syihin vedoten on ylläpitänyt. Kauppojen lisäksi myös muilla yrittäjillä, vaikkapa kauneuden- ja terveydenalan yrittäjillä (kuten esim. partureilla) tulisi olla oikeus halutessaan pitää liikkeensä auki heille parhaiten sopivina ajankohtina. Liikkeisiin ei ole pakko mennä tai niitä ei tarvitse pitää auki, jos toiminta ei ole kannattavaa (eikä ole kysyntää). Kaiken tulee perustua vapaaehtoisuuteen.

Mun stadissa shoppaillaan kun on tarvetta. Entä sun?

"Älä kysy ainoastaan mitä Helsinki voi tehdä sinun hyväksi - kysy myös mitä sinä voit tehdä Helsinkisi hyväksi"

Ari Lanamäki

Kunnallisvaaliehdokas, Helsingin Kansallisseura

www.arilanamaki.fi

Mä olen ihan pähkinöinä tuon Päivi Lipposen populismin kanssa. Päivi Lipponen jaksaa jauhaa tuosta maksuttomasta joukkoliikenteestä. Älkää hyvät ihmiset uskoko siihen!

Onneksi ihan kaikki vasemmistolaiset eivät ole tähän populismiin lähteneet. Päivihän voisi viedä asiaa pidemmälle: mitä jos julkisen liikenteen käyttämisestä maksettaisiin? Halutessaan toteuttaa oikein vasemmistopopulistisesti niin korvaus käytöstä maksetaan progressiivisesti: pienituloisille maksetaan enemmän julkisen liikenteen käytöstä kuin "rikkaille".

Asiastahan on tehty Helsingin kaupungin virkamieskoneistolla selvitystä Päivi Lipposen pyynnöstä. Ei ihan halpaa lystiä...

Tässä maailmassa ei valitettavasti oikein mikään ole ilmaista. Päivi Lipposella lienee kohta ehdotus, jossa kunnallisveroa alettaisiin verottamaan progressiivisesti kuten jo nyt valtion laillistetussa ryöstössä eli tuloverotuksessa.

Se nyt on vaan tyhmää kuvitella, että maksajina olisivat "rikkaat/suurituloiset".  Ei - maksajana on keskituloiset. Äänestäjä, muista tämä!

Politiikka ja liiketoiminta perustuvat mielikuviin. Mielikuva ilmaisesta "kivasta" on houkutteleva. Lisätään perisuomalainen kateus niin silloin Päivi Lipposen kaltaiset populistit menestyvät. Jos ilmainen joukkoliikenne menisi läpi Helsingissä rapauttaisi se kaupungin taloutta "huolella". Kuka uskoo Päivin enää muistavan, että ajatus oli alkujaan hänen? En minä ainakaan.

Lienee vain ajan kysymys kun taas myös vanha tuttu radikaalvihervasemmistolainen Paavo Arhinmäki kaivautuu ylös poterostaan ja mukanaan lista kaikesta jota jokaiselle "vähäosaiselle" helsinkiläiselle tulisi hankkia. Ostoslista pursuaa ja maksajahan ovat siis keskituloiset.

Sekä politikolla että äänestäjällä on velvollisuus muistaa realiteetit. Se tarkoittaa, että ihan mitä tahansa ei saa luvat eikä mitä tahansa saa uskoa.
Lupaan pistää pystyyn valtuustossa tarvittaessa vaikka yhden miehen shown, jolla saadaan Helsinkiin yksityiset ympäristötalkoot - niihin osallistuvat kaikki helsinkiläiset. Päästöjään vähentämällä, kepin ja porkkanan kautta kierrätystään lisäämällä ja maksullista, entistä enemmän raideliikenteeseen pohjautuvaa joukkoliikennettä käyttämällä yksityisautoilun sijaan. yms. yms.

Ilmaston muutos pysäytetään helsinkiläisten osalta joko hyvällä tai pahalla, mutta se pysäytetään. Ei ole vaihtoehtoja. Muutoin lapsenne, lapsenlapsenne, tulevat sukupolvet eivät tällä maapallolla pitkään tallustele. Tuntuuko ajatus kauhealta? Tuntuuko se kaukaiselta tai epätodennäköiseltä? Avaa silmäsi ja katso mitä on jo tähän mennessä maailmassa tapahtunut! Sinä, Minä, Me - kaikki syyllisiä!

"Älä kysy ainoastaan mitä Helsinki voi tehdä sinun hyväksi - kysy myös mitä sinä voit tehdä Helsinkisi hyväksi!"

Ari Lanamäki

Kunnallisvaaliehdokas, Helsingin Kansallisseura

www.arilanamaki.fi

Miten ihanteet näkyvät politiikassa? Politiikka on melko raskas sana ja sellaisenaan se tuo monille mieleen kalevisorsat, menneen maailman asenteita heijastavat SAK:laiset mainoskampanjat ja pompöösit herraseurat tummissa puvuissaan.

Ihanteet on myöskin kovin ylätyylinen ilmaisu. Politiikan sekä ihanteiden yhdistelmä voi saada aikaan jylhän topeliaanisia tunnelmia. Ei ihme, että nuorten osallistuminen esimerkiksi kaupunkien ja kuntien päätöksentekoon on vähäistä.

Ihanteita politiikassa on monentasoisia. Syvimmillään ihanteet - tai arvot - voivat olla
hyvinkin syvällisiä filosofisia tavoitteita. Tällaisesta mainittakoon Aristoteleelta lainattuna esimerkkinä eudaimonia, pyrkimys hyvään elämään. Hyvään elämään voi pyrkiä monia eri keinoja käyttäen. Keinot ja tavat ovat eri ihmisillä erilaisia.

Toinen ihanteiden taso on symboliset julkilausutut ihanteet. Usein ne ovat juhlallisia julistuksia tai vakuutuksia. Helsingin kansallisseurakin pyrkii sääntöjensä mukaan muun muassa yksityisen ihmisen vapauteen ja turvallisuuteen perustuvan kansanvaltaisen valtio- ja oikeusjärjestyksen turvaamiseen ja kehittämiseen sekä isänmaahan kohdistuvan kiintymyksen sekä suomalaista yhteiskuntaa rakentavien arvojen ylläpitämiseen ja vahvistamiseen.

Juhlavasti ja runollisesti ilmaistut ihanteet on vaikea mieltää käytännön työnä. uskoisin että poliittinen kulttuuri ja työn arvostus nuorten keskuudessa kasvaisi, jos nuo edellä kuvatut vaikeat ihanteet voisimme kuvata käytännön kielellä. Miten ihanteet toteutuvat käytännön työssä?

Niin sanottu politiikka [on vaikea keksiä kiertoilmaisua ja siksi joudun käyttämään vierastamaani termiä] on keskustelua, puhetta, kannanmuodostusta kysymyksiin ja ratkaisun halua. Se on palavereja, neuvotteluja, sopimuksia ja tulevaisuuden linjojen vetämistä. Parhaimmillaan se on yhteistyötä, luovaa ja innostavaa ongelmanratkaisua. Pahimmillaan se on päänsärkyä, asennemuureja ja viivästyneitä tavoitteita. Käytännössä siinä näkyy koko inhimillisen toiminnan kirjo iloineen ja suruineen.

Reaalimaailmassa "politiikka" on papereita ja puheita, kädenpuristuksia, kahvia (tai teetä), muistiinpanoja ja yhteydenottoja - juttelua, juttelua ja juttelua. Siellä ne ihanteetkin ovat. Eivät heti pinnalla, mutta luettavissa kyllä ihmisten toiminnasta. Ja aika ajoin julistuksellisuus pullahtaa pintaan. Niitä aikoja kutsutaan vaaleiksi.